#8

Tänä kesänä minulle on tapahtunut ihan valtavasti positiivisia asioita, uusia asioita, jännittäviä asioita. Sain työharjoittelupaikan koko kesäksi, sain yksiön, uuden tatuoinnin ja parin viikon päästä minusta tulee kissanomistaja. Mutta yksi asia on noussut yli muiden.

Asia, jonka luulin tapahtuvan vain elokuvissa ja kirjoissa.

Nimittäin rakkaus.

Valaisen teille tilannettani pienen ajatusleikin kautta:

Kuvittele että näet bileissä ihmisen. Todella mielenkiintoisen ja hyvän näköisen ihmisen. Aivoissasi kaikuu vain yksi reaktio kun katsot hänen puhuvan kavereilleen.

"Vau"

Kun kuulet hänen äänensä, katselet hänen eleitään, näet hänen hymyilevän, mielesi varoittaa sinua välittömästi että jos jatkat tämän pidemmälle, tulet ihastumaan. Tämä laukaisisi varmaan useimmissa ihmisissä halun lähestyä tuota ihmeellistä olentoa, mutta oma epävarmuutesi ja ahdistuksesi muistuttaa sinua:

" Ei. Tuo on liian hyvä. Ei se ikinä voisi olla kiinnostunut sinusta. EI IKINÄ. Parempi vaan unohtaa koko juttu ennenkuin joudut taas pettymään."

Puoli vuotta kuluu. Päädyt toiseen parisuhteeseen joka kariutuu. Kaiken tuon jälkeen mielessäsi pyörii yhä vain tuo tyyppi. Kerrot kavereillesi, he kannustavat. Puhut hänelle hajanaisten tilaisuuksien tullen ja tunnet sydämesi hyppäävän joka kerta kun hän nauraa vitseillesi. 

Jotain outoa on tapahtunut. Hän ei yritä etsiä tekosyitä jotta voisi poistua seurastasi ja liittyä taas kavereidensa seuraan. 

Kevät tulee. Alatte kuin jonkun näkymättömän magneetin voimasta tapailla kahden kesken. Hän näyttää nauttivan seurastasi. Hän katsoo sinua intensiteetillä jota et ole koskaan nähnyt aiemmin. Mitä tapahtuu? Miksi? Miten tämä on mahdollista? 

Epävarmuutesi hakkaa lekalla takaraivoosi lannistavia lausahduksia, mutta jollain ihmeen kaupalla ne alkavat tuntua koko ajan typerimmiltä ja epäuskottavammilta. Suuri, lämmin pallo paisuu rinnassasi kun kaiken ajatusroskan alta versoaa yksinäinen ajatus, joka loistaa kaikkea epäröintiä kirkkaampana.

"Hän pitää sinusta"

Hän tuo sinulle tuliaisia Pridesta ja huvipuistomatkaltaan, käytte piknikillä, kaupungilla, katsotte elokuvaa yhdessä. Hivuttaudut hiljaa kiinni häneen lopputekstien aikana ja kysyt:

"Tota... onks nää niinku.. treffit?"

Hän vastaa:

"Öh,, No siis.. jos sä haluut et ne on.."

Tuosta illasta lähtien olemme virallisesti seurustelleet. 

Nyt on kulunut viikko ja tunteeni tuota ihmistä kohtaan kasvavat alati. Hän on ylittänyt kaikki odotukseni moninkertaisesti ja on vieläkin vaikea uskoa että tää kaikki on oikeasti totta. Käy ilmi että tuo kyseinen tyyppi on tapellut omien tunteidensa kanssa aivan yhtä kauan kuin minäkin, ja on ollut yhtä valtavan epävarma itsestään kuin minäkin. 

HÄN ei uskonut olevansa tarpeeksi hyvä. HÄN ei uskonut että voisin olla kiinnostunut jostain hänen kaltaisestaan. Hän kertoi että ei saanut monena yönä nukuttua koska ajatteli minua. MINUA. TÄTÄ ABSOLUUTTISTA MAAN MATOA?????

Aina kun tapaamme hän sulkee minut syleisyynsä ja suutelee minua kuin olisin kallein aarre maan päällä. Ja minä teen hänelle samoin. 

Eihän näin voi käydä. 

#7

Imatralle asettauduttuani onnellisten ja ei niin onnellisten sattumusten tasapaino on pysyny vahvasti vakaana. Jos kelan tuet olisivat yhtään runsaammat, alkaisin jonottamaan oikopäätä yksiöasuntoa.

 Minullahan on siis kaksi kämppistä. 

  Kämppis #1 asui solussa jo ennen kuin muutin. Kun näin hänet ensi kerran, yritin kehittää small talkia ja ystävystyä, mutta kyseinen ihminen vastasi minulle yhdellä sanalla ja sulkeutui huoneeseensa. Vaikka hän "asuu" täällä, häntä ei juurikaan näe kuin vilaukselta enintään kerran viikossa, ja voin laskea vaihtamamme sanat viimeisen kuukauden aikana yhden käden sormilla. Hän myös kävelee sisällä kengät jalassa ja se ärsyttää minua.

 Kämppis #2 on mukavampi tapaus. Hän muutti tänne pari vikkoa jälkeeni ja halusin aloittaa tämän kämppissuhteen paremmalla onnella, joten aloitin ystävällisen keskustelun ja autoin häntä muuttokuorman purkamisessa. Siihen se sitten jäikin. Hän asuu täällä siinä missä minäkin, mutta poistuu huoneestaan vain hakemaan ruokaa ja käymään vessassa. Mukava tyyppi, mutta molemminpuolisen introverttiyden ja sosiaalisen ahdistuneisuuden takia emme ole päässeet "hyvänpäiväntutuista" pidemmälle.

Suurimmaksi osaksi asuminen täällä tuntuu samalta kuin asuisin yksin, paitsi kämpässä on kaksi huonetta joihin en voi mennä ja keittiön alueelle ilmaantuu likaa ja tiskejä joita en itse ole tuottanut. Kaiken lisäksi olen meistä kolmesta ilmeisesti ainoa jota kiinnostaa yhteisten tilojen siisteys ja viihtyisyys, joten minulla on ollut tapana siivota paikat aina kun törkyisyys ylittää tietyn asteen. Tiedän varsin hyvin että vastuun pitäisi olla tasaisesti kaikilla asukkailla, mutta olen liian ahdistunut ilmaisemaan asiaa Kämppis Kakkoselle.

 Yksiön haluan kahdesta syystä:

- kukaan muu siellä ei sotkisi kuin minä

- saisin itse sisustaa ja oleilla, ilman että tarvitsee stressata muiden mielipiteistä.

tällä tukimäärällä en tulisi kuitenkaan toimeen jos pääsisin yksiöön. Jos satun saamaan ensikesällä töitä, asia toivon mukaan muuttuu.



Onneksi kaksi kummituskämppistä eivät ole ainoat ihmiset elämässäni
Olen saanut haalittua ympärilleni mukavan pikku taiteilijaporukan, jonka kanssa olemme pitäneet jo useita illanistujaisia ja klikkiytyneet mukavasti. Mikä minua kuitenkin kaivelee välillä on tietoisuus siitä että kukaan heistä ei ole vielä niin läheinen että haluaisi viettää kanssani vapaa-aikaa porukan ulkopuolella. Tiedän että tämä on ihan normaalia ja yleistä vain kuukauden vanhoilla kaverisuhteille, mutta kaipaan todella sitä läheisyyttä mitä kotipuolen ystäväporukka ja paras kaverini pystyvät minulle tarjoamaan. Viestittelen bestikseni kanssa päivittäin, mikään ei korvaa kasvokkain keskustelua.  Varsinkin viikonloppuisin tunnen itseni valehtelematta toivottoman yksinäiseksi.

Mitä enemmän aikaa kuluu yläasteen jättämistä haavoista, sitä ekstrovertimmäksi olen huomannut tulevani. Ujous ja yksin viihtyminen eivät luultavasti ole koskaan olleet luonnollinen osa persoonaani, vaikka olenkin kauan luullut niin. Ne olivat yksinkertaisesti defenssi, johon turvauduin suojautuakseni teini-iän koettelemuksilta. Vaikka en sitä osaakkaan yleensä ilmaista, ihmiskontakti on minulle todella tärkeää ja haluan jakaa asioitani ja kokemuksiani muiden kanssa.
 Aina kun mielentila meinaa suunnata kohti pohjamutia, pyrin harhauttamaan itseäni tekemällä taidetta ja kuuntelemalla musikkia, lukemalla kirjaa, käymällä ulkona.. useimmiten se auttaa, mutta hiipivä eksistentiaalikriisi kutittelee silti takaraivossa aina kun jään yksin vasten tahtoani. Se täytyy vain hyväksyä ja sen kanssa täytyy elää. Vaihtoehdot ovat vähissä.

 Koska jokainen on loppujen lopuksi kiinnostunut enemmän itsestään kuin muista, halusin tehdä aiheesta blogipäivityksen ystävälle avautumisen sijaan. Ihmiset ovat aina ihmisiä, ja kaikki jotka lukevat tämän tekstin tekevät niin koska haluavat tietää. Suurimmalla osalla ystävistäni on omia ongelmiaan ja epävarmuuksiaan siinä määrin että en halua vaivata heitä omillani. Haluan vain pystyä puhumaan asioista niin että saan ne ulos itsestäni, kuormittamatta ketään muuta. Onneksi on blogi.

Tässä vähän mukavia biittejä päivän jatkoksi. Ehkä saan ajatukseni järjestykseen kun siivoan huoneeni.

#6

Tämä ei nyt ole sellainen quilt trip blogi jonne kirjoittamisesta säännöllisin väliajoin tulisi minulle henkinen velvoite, joten en aio kommentoida edellisen postauksen ja tämän välillä kuluneesta ajasta sen enempää, ha.

MUTTA, tällä välillä jota ajaksi kutsutaan on tapahtunut kaikenlaista joka nyt on ajanut minut taas päivittelemään täällä. Kansanopistovuosi loppui, kesäloma, animecon, hyväksymiskirje, muutto ovat tiivistettynä kesän päätapahtumat.

Olen siis saanut paikan Saimaan Ammattikorkeakoulussa, kuvataidelinjalla. Pääsykokeiden ajankohdat olivat asettuneet valitettavasti päällekkäin tänävuonna, joten Saimia pääsi prioriteettipaikalle ja ne olivatkin ainoat pääsykokeet joihin osallistuin tänä vuonna. Kaikki tai ei mitään, mutta kannattihan se.

 Nyt on edessä siis muutto Imatran suuntaan, johon on nyt enää tasan kymmenen päivää aikaa.
Opistovuoden jälkeen muutto ei tunnu läheskään yhtä stressaavalta ja pelottavalta. Ennemminkin jännittävältä. Tulen asumaan Imatralla ainakin seuraavat neljä vuotta, ellen pidempäänkin jos satun saamaan alani töitä paikkakunnalta, joten tämä muutto on tietty paljon merkittävämpi kuin vuosi sitten. Tällä kertaa sain asuntotarjouksen kolmen hengen soluun, joka on aivan ideaalipaikalla kouluun nähden.
 Muutossa ehkä eniten mietityttää tulevat kämppikset joita en tunne etukäteen. Toisaalta ajatus siitä, että heti alusta alkaen ympärillä on ihmisiä joiden kanssa jakaa ajatuksia on hyvin lohduttava. Vaikka yskin asuminen onkin monelle opiskelijalle ideaalitilanne, pelkään että se omalla kohdallani johtaisi vain sulkeutuneisuuteen ja yksinäisyyteen. Joutuisin olemaan yksin omien ajatusteni kanssa päivästä toiseen, mikä ei välttämättä olisi mielenterveydelleni kaikkein edullisinta. Olen mielummin ihmisten parissa.
 Kaiken lisäksi tällä kertaa käytettävissäni on ylellisyyksiä kuten oma huone, oma työpöytä, riittävä tila vaatteille ja keittiö joka on vain kolmen ihmisen käytössä viidentoista ihmisen sijaan!

Tästä nyt tuli aikalailla life update postaus, mutta halusin vain jakaa tämän. Ei mitään syvällisempää päivitettävää tällä kertaa hahah

Hyviä koulunalkuja kaikille!

ja nyt, vähän jatsia aamuun:

#5

Lauantaiyönä kävelimme Jyväskylän yössä hyvän ystäväni kanssa. Olimme kummatkin kovassa humalassa ja ystäväni kertoi minulle itku kurkussa kuinka onnellinen oli että en ollut vihainen siitä, että hän poltti ketjuun ollessaan kännissä. Hän oikeasti pelkäsi reaktiotani hänen kännipolttoonsa.
Se tuntui ihan uskomattomalta, koska siinä hetkessä vedin itsekin hajahenkosia hänen savukkeestaan, enkä tuntenut koko ihmistä kohtaan mitään muuta kuin suunnatonta myötätuntoa. Mutta sitten ymmärsin että se, kuinka harvoin nykyisin näen häntä suhteessa siihen kuinka paljon olen muuttanut elämänasennettani viimeisen vuoden aikana selittää hänen pelkonsa täysin.

Olin todella erilainen ihminen lukiovuosinani, jolloin olimme vielä samassa koulussa. Muiden ihmisten päihteidenkäyttö ja ylenmääräinen kiroilu ahdistivat minua, minkä kautta tuomitsin helposti jokaisen joka harrasti viimeksimainittuja suurissa määrin. Olin muutenkin ihan helvetin tiukkapipoinen tyyppi silloin. Melkein hävettää. Mutta vain melkein.
 Pelkoni kaikkea tuota kohtaan johtui siitä, etten tiennyt noista asioista paskan vertaa. Olin ehdollistunut yläasteella niin vahvasti siihen, että pahimmat kiusaajani harrastivat "paheellista elämäntyyliä", minkä takia pelkäsin samalla myös kaikkea heihin liittyvää. Se, että pyörin myös noina aikoina ääriuskovaisissa piireissä ei auttanut asiaa lainkaan.

Opistolle päästessäni kohtasin paljon uusia ja mielenkiintoisia ihmisiä jotka edustivat kaikenlaisia eri elämäntyylejä. Ällistyin itsekin kuinka pikkuhiljaa huomasin hyväksyväni heidät kaikki ja kielteinen asenteeni murentui silmissä. Pelkoni muuttui uteliaisuudeksi. Opin, että se miten ihminen elää ja esittää itsensä ei välttämättä heijasta hänen arvojaan ja "hyvyyttään" ihmisenä. Ihan vaan koska ihmiset ovat oikeasti tosi monimutkaisia olentoja ja käyttäytyvät ristiriitaisesti syystä tai toisesta. En tiedä, miksi minun oli niin vaikeaa ymmärtää tämä jo aiemmin, mutta tässä hetkessä haluan olla vain iloinen että niin kävi. Minua inhottaa ajatuskin siitä, että parhaiden ystävieni pitäisi peittää osia itsestään vastentahtoisesti kapeakatseisuuteni takia.

Mutta joo, voittoa kohti mennään.

Olen viime viikkoina pitänyt itsestäni aika surkeaa huolta, joten tulen pitämään taukoa alkoholista ja yrittän urheilla enemmän. Ryyppäämistä lukuunottamatta tein lauantaina monta juttua, joista voin olla ylpeä. Pieniä, mutta valtavan merkityksellisiä asioita. En nyt ala kertoa niistä tämän tarkemmin, koska ne ovat erittäin henkilökohtaisia, mutta voin myöntää ajaneeni sunnuntaina leveä hymy huulillani koska olin saanut ne tehtyä. On tärkeää olla välillä ylpeä itsestään.

Ps. Tästä näyttää nyt vahvasti tulleen itsetutkiskelublogi mutta jaa okei

#4

Jos nyt puhutaan inspiroivista ihmisitä, niin tämä herra tässä kipuaa listallani kärkisijoille. Speedoissa koikkelehtiva, laiha, parrakas jannu levittää rakkauden ja itsearvostuksen sanomaa jenkkilän kaduilla kuin moderni Jeesus konsanaan. Koen jostain syystä outoa mielihyvää tietäen, että tuolla jossain on joku joka tekee kaiken sen, mitä itselläni ei olisi rohkeutta tehdä. Mutta askel kerrallaan. Kuka tietää jos tätä vauhtia hippeytymiseni eskaloituukin toden teolla ja olenkin jo parin vuoden päässä tekemässä samaa jossain Helsingin Kampissa. Nähtäväksi jää.

 Sen sijaan aion panostaa yhä enemmän ihmisten rohkaisuun muilla tavoilla. Mitä enemmän oma suosioni kasvaa tuolla Tumblrin ja DeviantArtin ihmeellisessä taideverkostossa, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan saamaani palautetta ja vuorovaikutusta follaajieni kanssa. Eilen täytin 20 (kyllä, ikäni biossani on ollut tähän asti silkka kurja valhe, hohoho) ja onnittelujen määrä varsinkin DeviantArtissa yllätti minut täysin. Pari aktiivista kouhaitani tarjoutuivat jopa tekemään minulle taidetta lahjaksi!! Siis taidetta!! Ihan vaan koska he pitävät minua hienona tyyppinä vaikka eivät oikeasti edes tunne minua! Tulee väkisinkin ihan häkeltynyt fiilis kun joku pitää minua, kirjaimellista liikkuvaa perunaa coolina ihmisenä. Sellaisena jota katsoa ylöspäin. Ihan uskomatonta. Mutta se on yksi niistä jutuista joka saa hymyn nousemaan huulilleni päivästä toiseen kun iltaisin istun alas ja selaan läpi kaikki uudet kommentit. 

 Tämä mielessä olen siis alkanut aktiivisemmin kehua myös kommentoida muiden tekemisiä ja taidetta positiivisessa mielessä. Ihan vaan koska tiedän miten mukavalta se tuntuu itsestä ja koska taide oN HYVÄÄ mmMMMMMMMMmmm

   Kehtaan nyt neuvoa teitäkin tässä: Jos tykkäätte jostakin, sanokaa se mielellään ääneen. Hyvien vibojen levittäminen on aina win-win.

#3

Jokainen varmaan ymmärtää, mitä tarkoitan kun puhun siitä kun on ystäviä ja ystäviä.
Ystävien kanssa hengataan, käydään leffoissa, jauhetaan paskaa ja nauretaan paljon. Ystävien kanssa puhutaan ihmissuhdeongelmista ja yksityiselämästä ylipäätäänkin ja se auttaa meitä lähentymään entisestään.

 Ystävien kanssa tehdään kaikkea tätä, mutta niin paljon muutakin. Ystävien kanssa voi olla hiljaa ja heille voi kertoa oudoimmat ja typerimmätkin jutut. Kaikki se jäljelle jäävä mitä ystäville ei voisi kertoa. Ystävien kanssa murtaudutaan hylättyihin rakennuksiin, juostaan kaupungin asuinalueiden leikkikentillä kahdelta yöllä ja piirrellään kirkkoveneitä hiekkalaatikoihin rumasti nauraen. Niiden kanssa poltetaan pilveä ja keitetään pirtua koulun vaatelokerossa. Niiden kanssa tehdään ihan kaikkea. Kaikkea koska ketään ei kiinnosta. Ne on sellaisia ihmisiä joita ei muisteta ystävänpäivänä koska rehellisesti ottaen ketään teistä ei kiinnosta ystävänpäivä pätkän vertaa, joten paineita ei ole.
 Olette vaan kaikki yhdessä niin god tier tasolla ystävyydessä ettei kulttuurisella hapatuksella ole teihin enää minkäänlaista vaikutusta.
 Olen vähän liiankin tietoinen siitä, kuinka tämä blogipostaus tulee huonoimpaan mahdolliseen aikaan teidän rakkaiden lukijoiden kannalta. Ei enää minkäänlaista mahdollisuutta näyttää vakavalta, ystäviä arvostavalta postaukselta koska se helvetin ystävänpäivä on huomenna. Tämän postauksen merkitys vajoaa muiden satojen ystävänpäiväpostausten kanssa kuin Joukahainen suohon puhtaasti ajankohdan takia.
 Mutta onko tämä vakavasti otettava blogi? Vastaus on ei. Siitä syystä voinkin kääriytyä yhä turvallisemmin omaan nihilismiini ja postata tämän juurikin nyt, välittämättä siitä mitä joku muu saattaisi ajatella.

 Haha, menipä diipiksi.

Joka tapauksessa, oikea syy miksi kirjoitan tätä on se, että tulin ajatelleeksi tätä asiaa viime yönä käydessäni yökävelyllä ystävän kanssa. Puhelimen valossa kävelimme metsäpolkuja, kaupungin valosaasteen värjätessä taivaan sairaanloisella oranssilla hehkullaan. Näytin hänelle ne paikat joihin syksyllä pakenin omaa ahdistustani. Kerroin  hänelle, kuinka olin makoillut rikkinäisellä sillalla ja tuijottanut peilityyntä järveä, ihaillen kaikkea mikä oli kaunista.
 Ja hän arvosti sitä.

Tai no, en tiedä koska en ole ajatustenlukija, mutta tällaiset vibat hänestä sain ja se on enemmän kuin tarpeeksi.

Ps. Te kaikki joille nyt jäi paha mieli siitä, ettei teillä ole näitä niin sanottuja ystäviä joita tässä olen kovasti ylistänyt; Se on tosi OK. Kaikki eivät tykkää tai tarvitse tällaista. Itse rakastan outoa shittiä joten arvostan ihmisiä jotka tuntevat samoin. Simple as that.

#2

Hahaa. aloitus kuvalla ja biisillä. 

Kuva kertoo päivän tapahtumista joiden myötä hajotin ranteeni ja sain rakon peukalooni. Ah, puupiirros. Tuo varsin fyysinen ja monivaiheinen taiteen tekniikka jota tulemme käymään läpi seuraavat kaksi viikkoa. Ei siinä, fyysinen tekeminen on mahtavaa. Mieli lepää kun tietää tekevänsä kunnolla töitä jonkin eteen. 

 Tuo kuva jota parhaillani työstän on memento mori. Tämän hienon sanan opin kun jouduin googlettamaan sen erään taiteilijaystäväni kuvailtua erästä tauluani kyseisellä sanalla.

Memento mori (suom. muista kuolevaisuutesi tai muista kuolevasi) on usein käytetty latinankielinen sanonta ja taiteessa yleinen aihepiiri eli teema. Kertomusten mukaan se on peräisin Rooman valtakunnasta, jossa orja kuiskasi lausetta voittoisan sotapäällikön korvaan hänen voittokulkueessaan eli triumfikulkueessaan. Pidempi muoto lauseesta on ”memento te mortalem esse” eli ”muista olevasi kuolevainen”.

- wikipedia

 Olen varsin imarreltu, että vaikutan hänen mielestään sellaiselta ihmiseltä joka tuntee alan fraasit. Oikeasti olen vain tietämätön plebeiji mitä taiteeseen tulee. Osaan homman mutten tiedä taidehistoriasta mitään (mutta shhhhh, se on salaisuus). Hymyilen vain ja nyökyttelen, kun samaan aikaan silmistäni paistaa silkka kauhu: "voi vittu tämäkin pitäisi tietää". Maalasin luurangon koska luurangot on eeppisiä ja nyt joudun miettimään esikristillisiä taideteemoja ja elämän katoavaisuutta.  Taas yksi syy panostaa kunnolla tulevaan yhteishakuun että saan osakseni sitä kauan kaivattua sivistystä ja voin välttää itseni nolaamisen! Kyl-lä!

ja Heikki jos luet tätä niin pahoitteluni.

Taidealalla on loppujen lopuksi tosi mukavaa. Saan tehdä sitä mitä rakastan mukavien ihmisten seurassa. Monet varmaan ajattelevat tässä kohtaa että varmaan muuttuu ääni kellossa kun valmistun työttömäksi ja päädyn lopulta suunnittelemaan fontteja jonnekin kämäiseen mainostoimistoon. Voi ollakin, mutta on myös mahdollisuus että pääsen tekemään jotain mistä todella tykkään. Minun ei tarvitse lukea pääsykokeisiin tai...no ei tarvitse lukea pääsykokeisiin. Riittää vaan että todistan tyypeille että olen tarpeeksi hyvä ja pääsen toivon mukaan neljäksi vuodeksi taiteilemaan. 

 Sukulaiset tykkäävät aina muistuttaa kuinka en tule ansaitsemaan tällä alalla ja vaikka olisinkin tosi hyvä, minut tultaisi muistamaan vasta kuolemani jälkeen. Mutta kaikki tuo on oikeastaan ihan ok. Jos saan tehdä mielekkäitä asioita kuten juoda kaljaa ja tehdä taidetta. Se, olenko hyödyllinen yhteiskunnalle ei korreloi arvoani ihmisenä. 

Joten jos joskus valitan siitä, kuinka taiteilijana on muka paskaa, saatte luvan huomaavaisesti kehoittaa minua vetämään pääni ulos ahteristani ja pysymään positiivisena.

Nyt voisin yrittää kirjoittaa hieman sitä huonohkoa ficciäni niin päivän hommat on pulkassa.